Tässä blogissa käsitellään Rohkaisun tiedettä ja mitä olemme oppineet rohkaisun voimasta. Jos et ole vielä ehtinyt lukea, miten Rohkaisijat on saanut alkunsa, voit lukea sen tästä.

Miksi yksittäinen viesti voi muuttaa ihmisen elämän suunnan? Aloimme tutkia asiaa, jotta ymmärtäisimme paremmin, millaiset mekanismit vaikuttavuuden taustalla piilevät.

Ihmisten käytöstä ja sen muutosta on tutkittu jo toista sataa vuotta, mutta vasta viime vuosikymmeninä on paljastunut, kuinka valtavia vaikutuksia pienilläkin asioilla voi olla. Tämä avautui todenteolla tutustuessani Stanfordin yliopiston Gregory M. Waltonin interventio-tutkimuksiin. Ne tarjosivat teoreettisen selityksen videoviestien vaikuttavuudelle. Walton työskentelee Growth Mindset tutkimuksistaan kuuluisuuteen nousseen Carol Dwekin kanssa, joka on todennut hänestä että "Walton on viisaiden interventioiden alan johtava asiantuntija ja yksi aikamme suurimmista psykologeista."

Waltonin tutkimukset keskittyvät siihen, kuinka pienillä väliintuloilla (tai ammattijargonilla ”interventioilla”) voidaan vaikuttaa positiivisesti ihmisten elämään. Hän kutsuu ”viisaiksi interventioiksi” toimintamalleja, joilla vahvistetaan ihmisten psykologisia valmiuksia, kuten itseluottamusta tai kuulumisen kokemusta. Viisaat interventiot eivät ole ”nudgeja” (eli "tuuppauksia", joissa ympäristöä muuttamalla saadaan ihmiset käyttäytymään toisella tavalla), vaan ne ovat lähestymistapa, jossa huomioidaan tilanteen ja ihmisen välinen vuorovaikutus. Viisaissa interventioissa ihmisille annetaan mentaaliset työkalut, jotka mahdollistavat yksilön kannalta parhaan mahdollisen tavan toimia. Niiden tavoite on luoda kestävää hyvinvointia ihmisten elämään.

Tällaisten viisaiden interventioiden vastakohtia ovat psykologisesti haitalliset interventiot, joissa samoja ominaisuuksia heikennetään.1 Sivuhuomiona: tuntuu että maailmassa on nykyään todella paljon näitä haittainterventioita, joilla elämä ei todellakaan parane.

Interventiotutkimusta on tehty jo vuosikymmeniä ja tutkimusten joukosta löytyi uskomattoman mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, kuinka mitättömän pieneltä vaikuttavilla asioilla saattoi olla valtavia kerrannaisvaikutuksia.2 Vaikutusmekanismi on lopulta yksinkertainen.

Kriittisiä kysymyksiä

Jokainen on ollut tilanteessa, jossa huomaa miettivänsä, Kuulunko tänne? Olenko tarpeeksi hyvä? Tai millaisena muut näkevät minut? Nämä kysymykset heräävät usein erilaisissa siirtymävaiheissa tai muissa elämänmuutoksissa, kuten silloin, kun harkitsee uuden harrastuksen aloittamista. Walton kuvaa näitä kysymyksiä sanaparilla “ydin kysymys” (core question). Vastaus tällaiseen ydin kysymykseen määrittää ihmisen valitseman polun.

Kysymykset liittyvät yleensä yhteen kolmesta aiheesta:

1. identiteetti: miten näet itsesi ja miten oletat muiden näkevän sinut. Olenko huono tai epäonnistuja?

2. kuuluminen: koetko kuuluvasi niihin sinulle tärkeisiin ympäristöihin, jossa haluat olla osana ja viettää aikaasi. Voiko minä kuulua tänne?

3. pystyvyys: koetko että olet tarpeeksi hyvä saavuttamaan jonkin sinulle tärkeän tavoitteen. Voinko minä onnistua tässä?

Käydään teoria läpi käytännön esimerkin kautta. Uuden lajin aloittaminen voi olla monille jännittävä tilanne. Jännitystä voi vähentää se, että aloittaa lajin muiden kanssa samaan aikaan. Jos on kuitenkin ”jo kymmenenvuotias” ja huomaa että suurin osa muista on aloittanut harrastukset jo kuusivuotiaana, voi tämä tilanne herättää ymmärrettävästi kysymyksen ”olenko minä jo liian vanha aloittamaan – voinko minä kuulua tänne?”.

Kysymyksen herätessä lapsi alkaa tarkkailla ympäristöään ja kerää tietoa saadakseen vastauksen tähän tärkeään kysymykseen. Hän on saapunut mielessään tienhaaraan ja se, miten hän vastaa tähän kysymykseen ratkaisee, miten hän toimii. Valinta voi vaikuttaa hänen loppuelämäänsä. Miten vastaus muodostuu?

Tilanteessa lapsi etsii esimerkkejä ja hakee päätökselleen tukea. Jos hänellä ei ole esimerkkejä siitä, kuinka hänen kaltaisensa ”kymmenenvuotias vanhus” voi pärjätä lajissa on todennäköistä, että hän vetää johtopäätöksen ”ei kannata edes yrittää, olen liian vanha, ei kukaan muukaan ole aloittanut ja pärjännyt minun ikäisenäni”. Se että vanhempi kertoo omasta kokemuksestaan ei ole välttämättä mikään apu, ellei vanhempi ole entinen huippukoripalloilija (vanhemman esimerkki saattaa olla vain todiste siitä, että voi aloittaa myös vanhempana ja silti olla todella keskinkertainen).

Merkityksen luominen havainnoista on automaattista ja mitä haavoittuvammassa asemassa lapsi on sitä todennäköisemmin hän näkee uhkia, eikä edes uskalla yrittää. Lapsena ja nuorena olemme aina haavoittuvaisempia, koska meillä ei ole kokemuksen tuomaa perspektiiviä. Näin pelko epäonnistumisesta ja positiivisten esimerkkien puute voi estää yrittämisen. 

Tällaisten tulkintojen kautta syntyy helposti negatiivinen kierre, jossa tilanteelle annettu merkitys ”kalkkiutuu” tulkinnaksi (eng. “calcification”), joka ohjaa käytöstä. Walton kutsuu tällaista kalkkiutunutta negatiivista tulkintaa ”alaspäin johtavaksi spiraaliksi”, jossa ihminen näkee ympäröivän todellisuutensa uhkien kautta, joka vaikeuttaa hänen onnistumistaan entisestään.

Tulkinta taas muuttuu ajan saatossa subjektiiviseksi todellisuudeksi, jonka kautta lapsi elää elämäänsä ja tekee valintojaan. Tämän rajoittuneen tulkinnan kautta tehdyt johtopäätökset luovat kapeamman kuvan todellisuudesta ja omista mahdollisuuksista. Tulkinnan muuttuessa subjektiiviseksi todellisuudeksi sitä voi olla haastavaa muuttaa jälkikäteen.

Miten alaspäin johtava kierre voidaan estää?

Tässä viisaat interventiot astuvat kuvaan. Rohkaisuvideo, josta liike sai alkunsa osui tilanteeseen, jossa pelejä jännittänyt lapsi oksensi ennen otteluita. Koska olin kokemusasiantuntija, lapsen oli helpompaa ottaa ajatuksia vastaan minulta kuin vanhemmiltaan. Todellisuudessa vanhemmat olivat sanoneet suunnilleen kaikki samat asiat, mutta ulkopuolisena auktoriteettina minun sanallani oli aivan erilainen painoarvo.3

Kun lapsi ymmärsi, ettei hänen tapansa jännittää ollut mitenkään poikkeuksellinen tai väärä ja kuuli että jopa huipulla olevat pelaajat jännittävät, hän sai rakentavamman vastauksen kysymykseen ”onko minussa jotain vialla”. Tämän vastauksen pohjalta hän pystyi rakentamaan paremman tavan nähdä oma tilanteensa.